Viime vuosina uskoni noihin otsikon fraaseihin on ollut koetuksella. Olin jo suhteellisen varma, ettei tässä maailmassa olekaan työpaikkaa, johon voisin sitoutua. Huomasin kauhukseni, että alan luopua toivosta. En tulisi koskaan löytämään samanhenkisiä ihmisiä, joiden kanssa työskentely tuntuisi siltä kuin luistelisi siivin liukkaalla jäällä. Silleen tyylikkäästi, ei kaatuillen.

Haistoin kuitenkin ilmassa jotain, joka piti uskoani yllä. En osannut selittää mitä se oli, enkä osannut pukea kaikkea sanoiksi, mutta vakuutin puolisolleni, että tunnen sen olevan tulossa. Jotain hienoa, suurta, erilaista kuin mikään muu ennen. Ja minun täytyisi odottaa sitä, sillä sitten kun se on täällä, haluan olla vapaa hyppäämään kyytiin. Etten vain jäisi siitä junasta, jota olen kauan odottanut ja tyytyisin johonkin puolivillaiseen vaihtoehtoon.

Puolisoni katsoi minua pitkään alta kulmain ja varmaankin epäili mielenterveyttäni. Eihän kukaan voi olla ookoo, jos antaa rukkaset toistuvasti toinen toistaan paremmille työtarjouksille. Elää nyt tuolla lailla epävarmuuden päällä ja pitää yllä lapsellista uskoa jostain paremmasta. Eihän tuollaisilla asioilla ole väliä, sehän on raha, joka keeps the world go round and round. Ja eihän sun tarvitse rakastaa sitä mitä teet, kunhan saat siitä tuloja, joilla voi elää mukavasti. Mutta ei. Tällainen ei enää sovi minulle. Ei enää. Minä en twerkkaa rahan takia enää yhtään.

Luulen, että epävarmuuden veitsen terällä tanssiminen stressasi läheisiäni enemmän kuin minua, sillä minulla oli jotain mitä heillä ei. Minä uskoin. Minä uskoin, että maailmasta löytyy työpaikka, jossa voin olla oma itseni. Paikka, jossa ei ole tärkeää oletko pukeutunut oikein juuri oikeanlaiseen jakkupukuun, onko hiuksesi sliipattu viimeisen päälle ja käytöksesi aina kohteliaan harkittua pintakultaa. Paikka, jossa organisaatio muotoutuu sen mukaan keitä siellä on eikä organisaatio muotoile ihmisiä muotoon, joihin he eivät luonnostaan taivu. Minä uskoin, että täällä täytyy olla enemmän.

Saadakseen aikaan jotain kestävää, ihmisen täytyy tehdä asioita sydämellään. Ei mikään maailman raha korvaa menetettyä mielenterveyttä, kun riistäjä työnantaja on imenyt mehut työntekijästä loppuun. Mikään työ tai raha ei ole sen arvoista, että menettäisin iloni elämästä. Joten minä odotin. Ei enää mitään puolivillaista. Odotin sittenkin kun uskoni alkoi jo horjua. Muistutin itseäni, että se on olemassa, ihan varmasti, ja sinä löydät sen. Ja minua rohkaisi kun tunsin sen lähestyvän, ihan kuin tuleva kevät tuoksuu jo hennosti tammikuun tuimissa tuulissa.

Ja sitten se tapahtui. Puhelimeni soi joulukuun puolen välin aikoihin kesken piparintuoksuisten touhujen. Junan veturinkuljettaja soitti ja kysyi olisinkos vielä vapaa lähtemään mukaan. Tiesin, että se oli tässä. Nyt se tapahtuisi. Ja minä vastasin muitta mutkitta kyllä. Olin valmis kuin lukkari sotaan. Kerroin, että olin jo ennättänyt odottaa teitä ja veturinkuljettaja nauroi iloisesti ystävällistä, kevyen kuplivaa nauruaan. Vähän kuin joulupukki, ajattelin. Ja sitä hän olikin, lämmin ja aito.

En tuntenut kuljettajaa kovin hyvin entuudestaan. Olin tavannut hänet pikaisesti vain kerran aikaisemmin erään toisen junan kyydissä. Mutta jo tuolloin huomasimme molemmat, että viihdyimme hyvin toistemme seurassa ja lauloimme samassa sävellajissa. Toiveemme ja tavoitteemme olivat täysin saman suuntaisia. Juttu lähti helposti käyntiin ja sitä riitti. Tuolloin tuntui turhauttavalta kun en saanut vielä silloin jäädä samaan junaan hänen kanssaan. Mutta myöhemmin se osoittautui siunaukseksi. Juna olisi ollut väärä meille molemmille. Hänkin oli hypännyt siitä pois ja rakensi nyt omaa junaansa, joka olisi matkalla jonnekin mihin kukaan muu ei ole vielä mennyt. Tämän junan rakentamiseen hän nyt soitti minua mukaan. Tunsin, että tähän olisi helppo sitoutua ja häntä olisi mutkatonta seurata.

 Ja olin todella ylpeä siitä, että hän soitti juuri minulle. Miten hän muistikin minut yhden kerran tapaamisen jälkeen yli puoli vuotta myöhemmin?! Hetken olin haljeta tärkeyden tunteeseeni. Ehkäpä hänkin vaistosi, mitä minäkin olin vaistonnut. Maailma muuttuu ja nykyjunilla ei pääse uuteen aikaan. On rakennettava uusi veturi, joka selviää uuden ajan kynnyksistä. Ja jostain kummallisesta syystä tämä veturinkuljettaja luotti minuun ja taitoihini. Tuntui uskomattoman hienolta.

Tuut-tuut!!!

Helmikuun alussa hyppäsin kyytiin. Juna oli vielä vähän keskeneräinen, mutta sehän ei häirinnyt junassa jo olevaa iloista pientä porukkaa. Tekemisen meininki ja usko siihen, että tästä veturista tulee parempi kuin mistään muusta väritti kaikkea mitä tehtiin. Minusta tuntui kuin olisi tullut kotiin. Nämä ihmiset puhuivat minun kieltäni, olivat turhautuneet samoista asioista kuin minä edellisissä junissa ja tahtoivat muuttaa maailmaa. Tunsin, että nyt tehtäisiin jotain mullistavaa ja olin kiitollinen, että olin saanut kutsun tulla mukaan. Jätin kaiken muun virittelemäni sälän taka-alalle ja päätin keskittyä tämän junan viimeistelyyn. Olen sitoutunut tehtävääni, joka palkitsee minua joka päivä. Olen kiitollinen ihanasta työympäristöstä ja kaikista uusista rajattoman mielenkiintoisista ihmisistä, joiden kanssa minulla on kunnia työskennellä.

Välillä pysähdyn ja jään katsomaan junaamme. Se ei ole vieläkään valmis. Mutta emme me siitä valmista ole rakentamassakaan. Sana Valmis stabilisoi jotakin nykymuotoonsa ja me emme halua nykymuodon jäävän pysyväksi. Me haluamme saada aikaan elävän, jatkuvasti kehittyvän alustan, joka kantaa meidät ja monen muun nykyajassa hukassa olevan uuteen aikaan, jossa kaikki mahdollista. Meille epävarmuus on mukavuusaluetta. Siinähän se elämän suola on, kun ei tarkalleen tiedä mihin päädytään. Tämä sopii meille. Uskomme, että erityinen on uusi normaali eikä muuttuva maailma pelota meitä. Nyt me, jotka emme koskaan suoraan sopineet kenenkään pirtaan, koska olimme liian kulmikkaita, pehmeitä tai särmäisiä, olemme löytäneet puuttuvan palamme. Oman orkesterimme. Me emme ole täällä arvailemassa, mihin tämä kaikki päätyy. Me olemme täällä kertomassa kuinka se voisi alkaa.

Nostan taas katseeni kevätauringon kimmellyksessä ja ihailen uutuuttaan kiiltävän junan kylkiä. Pientä keskeneräisyyttä en edes huomaa, kaikki kuuluu asiaan ja loksahtaa niin luonnollisesti paikoilleen. Näen iloiset ihmiset sisällä vaunuissa töidensä kimpussa. Tohinaa ja touhua. Niin se pitää ollakin. Veturimies heiluttaa iloisesti kättään, nauraa lämmintä nauruaan ja lisää vauhtia. Nyt mennään.  Auringonkulta kiehuu junan kyljissä. Se sanoo Kukunori. Watch out, we’re coming.


Kevätterveisin,
Sari Péry
Kukunori ry
Talous- ja hallintopäällikkö