Lapsuuden pallopeliharrastukset. Lenkkeily. Penkkiurheilu. Bänditoiminta. Tietokonepelien parissa vietetyt sadat tunnit. Keikoilla käynti. Keikoilta kotiin kävely. Viikoittainen sipsien syönti. Päivät vailla tekemistä. Kissan leikittäminen. Roskien vieminen. Laiskottelu.

Siinä pieni ote omasta lajitaustastani. Laitoin kaikki urheilullisuuteen vähänkään viittaavat ominaisuuteni heti listan kärkeen, mutta jo kolmanteen kohtaan päästyäni omat, ylevät liikuntasuoritukseni olivat vaihtuneet sohvanmutkassa makoilemiseen ja esimerkiksi Suomen jääkiekkomaajoukkueen edesottamusten seuraamiseen. Sen jälkeen ainoa liikuntaa edes etäisesti sivuava kohta listalla onkin maininta aamuöisestä kotiinmarssista. Vielä reilut pari kuukautta sitten en ollut koskaan kuullutkaan kävelyfutiksesta, ja viime vuosien ajalta jalkapalloa lähin aktiviteettini oli marraskuisilla kauppareissuilla tapahtunut jääkalikoiden potkiminen pois kevyen liikenteen väylältä. Silti minullakin on lajitaustaa. Jokaisella meistä on.

Tuon iskulauseen takana kytee ajatus siitä, että jokainen ihminen on sellaisenaan täydellinen ja kaikin tavoin riittävä pelatakseen kävelyfutista. Ajatus siitä, että olivatpa ihmisen tausta, liikunnalliset lähtökohdat tai elämäntilanne minkälaisia tahansa, hän on aina tervetullut pelikentälle.

Kävelyfutis on vuonna 2011 Isossa-Britanniassa kehitelty jalkapallon muoto, josta on poistettu juokseminen, pääpallot sekä rajuimmat kontaktit. Synnyinmaassaan laji saavutti vähäisen loukkaantumisriskinsä vuoksi nopeasti suuren suosion iäkkäiden ihmisten liikuntamuotona, mutta suosion kasvettua myös harrastajien taustat ovat muuttuneet aiempaa monimuotoisemmiksi. Kävelyfutista pelaavat nykyään niin eläkeläiset, työyhteisöt, kuntoutujat, kehitysvammaiset ihmiset kuin myös nuoret, jotka eivät syystä tai toisesta koe perinteisempiä harrastelajeja omakseen. Tätä nykyä virallisia kävelyfutisjoukkueita löytyy Brittien saarilta yli 800 kappaletta ja määrä kasvaa edelleen.

Huhtikuussa 2018 käynnistyi Kukunorissa kolmivuotinen, STEA:n rahoittama kävelyfutishanke, jonka tarkoituksena on parantaa mielenterveys- ja päihdekuntoutujien mahdollisuutta osallistua matalan kynnyksen joukkueliikuntatoimintaan. Toive toiminnan keskittymisestä nimenomaan kävelyfutikseen tuli Kukunorin jäsenjärjestöiltä, joista osassa kyseinen urheilumuoto oli otettu jo aiemmin mukaan viikkorutiiniin ja havaittu toimivaksi.

Kuntoutujien liikuntamahdollisuuksien välittömän parantamisen lisäksi hankkeen tarkoituksena on myös juurruttaa laji Suomeen ja olla osaltaan käynnistämässä yhteistyöhankkeita sosiaali- ja terveysalan järjestöjen sekä perinteisten urheiluseurojen välillä. Lupaavia esimerkkejä yhteistyöstä on syntymässä ympäri Suomea. Vaasassa käynnistyi huhtikuussa Vaasan Palloseuran sekä Pohjanmaan sosiaalipsykiatrisen yhdistyksen yhteinen kävelyfutisjoukkue, joka toimii VPS:n nimen alla. Helsingissä toimintansa aloittaa toukokuun alussa Pohjois-Haagan urheilijoiden kävelyfutisseura yhteistyössä Lilinkotisäätiön kanssa. Me kukunorilaiset olemme pitäneet muutaman viikon ajan omaa kävelyfutisvuoroamme Malmin palloiluhallissa, ja viime viikolla saimme iloksemme roppakaupalla uusia osallistujia, kun Malmilla toimivan tukiyhdistys Karvisen väki liittyi vahvuuteemme. Myös jokaisella heistä oli lajitaustaa. Osa oli pelannut jalkapalloa nuorempana, kun taas osa oli allekirjoittaneen tavoin tyytynyt seuraamaan pallopelejä lähinnä televisiosta. Jotkut eivät olleet jalkapallosta ikinä piitanneetkaan, mutta pelasivat silti muiden mukana.

Lajin juurtumisen kannalta tärkeää on myös ottelutapahtumien järjestäminen. Harjoittelu on mielekkäämpää, kun edessä on jokin selkeä, konkreettinen asia, kuten vaikkapa kävelyfutisturnaus, jota varten harjoitella. Tapasimme viime viikolla tamperelaisen jalkapalloilun grand old manin, Harri Hollin, jolla on omakohtaista kokemusta lukemattomien urheilutapahtumien järjestämisestä. Hän oli kuullut kävelyfutiksesta Britannian-reissullansa, ja yhteisen laji-innostuksen kautta tiemme kohtasivat. Reilun tunnin mittaisen tapaamisen päätteeksi sovimme Tampereella elokuun 25. päivä järjestettävästä kävelyfutisturnauksesta, johon osallistuu noin 20-40 joukkuetta. Mukana on niin kuntoutujia, työpaikkajoukkueita, eläkeläisiä kuin kaveriporukoitakin, kaikki pelaamassa yhdessä ja tasavertaisina kentällä.

Ideaali urheilun kuulumisesta kaikille ei ole tietenkään uusi. Todellisuudessa ihmiset ajetaan kuitenkin yhä valitettavan usein harrastamaan keskenään oman viitekehyksensä kanssa. Kuntoutujat ja kehitysvammaiset ihmiset ohjataan omiin, suljettuihin ryhmiinsä, joissa heidän oletetaan myös kiltisti pysyvän. Sen takia on hienoa, että jalkapalloseurat ja myös Suomen Palloliitto ovat lähteneet niin voimakkaasti ajamaan kävelyfutiksen asiaa. Toiminnan keskittyminen yhteisen harrastuksen ja seuran nimen alle sen sijaan, että yhdistävä tekijä olisi jokin vamma tai puute, on omiaan poistamaan niitä stigmoja, joita esimerkiksi kuntoutujien ja heidän harrastetoimintansa ympärillä yhä on.

 

Sillä kävelyfutiksessa tärkein lajitausta on sosiaalisuus ja halu yhdessä tekemiseen, ja siitä jokaisella meistä on kokemusta.

 

Matias Sakko
Kävelyfutiksen tiedotuspäällikkö